Julkaistu 9.12.2023
Mitä nuorempana ihminen tuntee pääsevänsä hyväksytyksi osaksi yhteisöä, jossa sosioekonomisilta tai kulttuurisilta taustoiltaan erilaiset ihmiset pyrkivät saavuttamaan sekä käytännössä että tunnetasolla yhteisiä tavoitteita, sitä varmemmin syntyy ymmärrystä ja luottamusta kanssaihmisiin, uskoa omaan tulevaisuuteen.
Tuskin moni olisi arvannut vielä muutama vuosi sitten, että 2020-luvun ensimmäiset kolme vuotta kaikkine kriiseineen tulevat muuttamaan maailmaa ja Suomea niin voimakkaasti kuin olemme nyt todenneet tapahtuneen. Julkinen keskustelu on toki aikakaudesta riippumatta pääosin kriittistä yhteiskunnallisia ja kansainvälisiä ilmiöitä tarkastellessaan, mutta tänä vuonna julkisen keskustelun – niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa – voi nähdä muuttuneen osin jopa lohduttomaksi. Tämä on omiaan vaikuttamaan ihmisten henkiseen tilaan ja myös polarisoimaan kansalaisten mielipiteitä ja eriyttämään heidän elinpiirejänsä toisistaan.
Pienenä valtiona, joka on vuosisatojen ajan ollut itseään suurempien ympäröimänä, on luonnollista, että me suomalaiset vertaamme itseämme myös muihin – eritoten toisiin Pohjoismaihin. Tässä vertailussa 2000-luvun alun ylpeydenaiheemme, kuten voimakkaasti kansainvälistyneet yritykset, sisäinen turvallisuus ja luottamus instituutioihin, sekä koululaisten Pisa-menestys, ovat vaihtuneet pelkoon tulevasta. Monet ajattelevat, ettemme enää ole tavoiteltavissa asioissa muiden Pohjoismaiden kyydissä, ja naapureidemme negatiivisissa ilmiöissä olemme ottamassa heitä kiinni. Myös urheilussa vuonna 2012 lanseerattu visio Suomesta ”parhaana Pohjoismaana” on osoittautunut haaveeksi niin liikunnallisen elämäntavan kuin huippu-urheilumenestyksenkin suhteen, huolimatta lukuisista urheilun valonpilkahduksista.
Asiat eivät kuitenkaan ole meillä niin huonosti, kuin jotkut uskovat. Usea on myös unohtanut kuinka valtavan talouden, teknologian, koulutuksen, kulttuurin ja turvallisuuden kehitysloikan Suomi on ottanut viimeisen sadan vuoden aikana. Paljon suuremman kuin yksikään toinen Pohjoismaa. Vetureita sotien jälkeiselle kehitykselle oli useita, mutta toimiva kansalaisyhteiskunta, jossa ihmiset luottivat toisiinsa ja siten instituutioihin, sekä tekivät erilaista taustoistaan ja aatteistaan huolimatta työtä yhdessä, oli varmasti kaikkein suurin voimavaramme. Suomen malli, Suomen ihme. Suomalaiset loivat ja nostivat yhteiskunnan jaloilleen yhdessä, tavalliset kansalaiset, eivätkä poliittiset päätöksentekijät tai elinkeinoelämä. Tässä piilee osa ratkaisua nyky-yhteiskuntammekin haasteisiinkin.
Aktiivisen ja toimivan kansalaisyhteiskunnan rakenteena ovat tyypillisesti rekisteröityneet yhdistykset, mutta järjestäytymätön kansalaistoiminta – niin kutsuttu neljäs sektori – on sekin hyvin keskeisessä roolissa. Kansalaistoiminnan jäsenmääriltään merkittävin sektori on liikunta ja urheilu: suomalaisista lapsista ja nuorista edelleen suurin osa on vähintään yhden urheiluseuran jäsen, ja meidän tulisi yhdessä tavoitella sitä, että aivan jokaiselle lapselle ja nuorelle voidaan mahdollistaa vähintään yksi urheilu- tai muu harrastus kouluviikon rinnalle.
Siinä missä urheilun kattojärjestöt perustelevat seuratoiminnan merkitystä etenkin kansanterveydellisillä hyödyillä, uskomme että polarisoituvassa yhteiskunnassa kansalaistoiminnan kaikkein suurin arvo on sisäisen yhtenäisyyden, luottamuksen ja turvallisuuden rakentaminen. Mitä nuorempana ihminen tuntee pääsevänsä hyväksytyksi osaksi yhteisöä, jossa sosioekonomisilta tai kulttuurisilta taustoiltaan erilaiset ihmiset pyrkivät saavuttamaan sekä käytännössä että tunnetasolla yhteisiä tavoitteita, sitä varmemmin syntyy ymmärrystä ja luottamusta kanssaihmisiin, uskoa omaan tulevaisuuteen. Tämän kokemuksen merkitys korostuu entisestään, mikäli nuorella ei ole nähdyksi tulemisen kokemusta kotona, koulussa tai muualla yhteiskunnassa.
Kansanterveyden suhteen on totta, että seuratoiminnalla on oma roolinsa ihmisten liikuttamisessa. Mutta ajatus siitä, ettei lapsi, nuori, saati aikuinen osaisi itse liikkua ilman urheiluseuran organisoimaa toimintaa on kansalaisten väheksymistä. Koululiikunta ja erityisesti hyvin hoidetut ja helposti saavutettavat kunnalliset liikuntapaikat leikkikentistä pururatoihin ovat kriittisen tärkeitä. Samalla tavalla ajatus siitä, että urheilun kattojärjestöjen tulisi kuuluttaa liikunnan kansanterveydellisiä hyötyjä tuntuu ihmisten vähättelemiseltä: huolimatta siitä omaksuuko ihminen liikunnallisen elämäntavan, ihan jokainen suomalainen tietää liikunnan olevan hyväksi keholle ja mielelle ilman julkisella rahalla kustannettuja mainoskampanjoitakin.
Siirtyessämme ruohonjuuritason kansalaistoiminnasta huippu-urheiluun, logiikka on mielestämme samansuuntainen: huippu-urheilun oikeutuksena esimerkiksi julkiselle rahalle ei voi olla ajatus siitä, että menestyvät urheilijamme houkuttelevat esimerkillään tv-katsojia itse liikkumaan. Kansainvälinen tutkimus ei myöskään väitettä tue: huippu-urheilumenestys voi saada valmiiksi aktiiviset ihmiset liikkumaan hieman entistä enemmän, tai luo hetkellisiä piikkejä menestyneen urheilumuodon harrastajamääriin, mutta piikit tasaantuvat nopeasti ja liikunnasta aikaisemmin kiinnostumattomat ihmiset eivät edelleenkään itse liiku. Sen sijaan yhteiskunta, jossa ihmisten väliset erot varallisuuden, koulutuksen, tiedon, terveyden tai vaikka etnisyyden suhteen polarisoituvat, voi tarjota verrattain vähän eritaustaisille ihmisille yhteisiä samaistumisen kohteita. Huuhkajat, helmarit, susijengit ja muut tekevät valtavan arvokasta sisäisen turvallisuuden ja yhteiskuntarauhan välitystyötä, kun he saavat muutoin elinpiiriltään erilaiset ihmiset yhteisen tavoitteen ja jaetun tunteen äärelle. Kustannus-hyöty-suhde tästä näkökulmasta tarkasteltuna tekee huippu-urheilusta yhteiskunnallisena investointikohteena ainutlaatuisen.
Kanssaihmisiinsä ja siten yhteiskunnan instituutioihin luottavat suomalaiset ovat menestyvän tulevaisuuden avain. Sisäisesti yhtenäinen Suomi kestää kaikki ulkoiset uhat ja pystyy rakentamaan maailman menestyvintä yhteiskuntaa. Historiamme on tämän jo todistanut ja tulevaisuus tulee tämän jälleen näyttämään. Uskomme sen olevan tavoite ja arvo, jonka allekirjoittaa jokainen suomalainen yhteiskunnallisesta tai puoluepoliittisesta taustastaan riippumatta. Liikunnan, urheilun ja niihin kytkeytyvän kansalaistoiminnan tulee olla keskeinen osa menestyvää tulevaisuuttamme.
Olli Rehn
Suomen Pankin pääjohtaja (virkavapaalla), presidenttiehdokas
Sami Itani
Työelämäprofessori, Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulu
Riikka Pakarinen
Toimitusjohtaja, Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja
