Julkaistu 14.11.2023
Valtiosäännön mukaan presidentti vastaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta. Mutta häntä velvoittaa yhtä lailla myös tuon juhlallisen vakuutuksen loppuosa, lupaus edistää kaikin voimin Suomen kansan menestystä. Minä luen tuon lupauksen – itse asiassa velvoitteen – niin, että se koskee koko kansaa, kaikkia suomalaisia. Kaikkien pitää päästä osalliseksi hyvän elämän edellytyksistä.
Kirjoitus julkaistu Suomenmaassa 14.11.2023
Astuessaan virkaansa tasavallan presidentti antaa eduskunnan edessä juhlallisen vakuutuksen, jossa hän lupaa uskollisesti noudattaa tasavallan valtiosääntöä ja lakeja. Lisäksi hän lupaa kaikin voimin edistää Suomen kansan menestystä.
Valtiosäännön mukaan presidentti vastaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisesta. Mutta häntä velvoittaa yhtä lailla myös tuon juhlallisen vakuutuksen loppuosa, lupaus edistää kaikin voimin Suomen kansan menestystä.
Minä luen tuon lupauksen – itse asiassa velvoitteen – niin, että se koskee koko kansaa, kaikkia suomalaisia. Kaikkien pitää päästä osalliseksi hyvän elämän edellytyksistä.
Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei voi olla vain juhlapuheiden loppunousu tai sivulause. Kaikkien pitää voida tuntea olevansa osa suomalaista yhteiskuntaa. Yhteiskunnan pitää olla reilu kaikille sen jäsenille.
Ajattelen niin, että presidentillä on velvollisuus vähintäänkin pitää silmällä ja varoitella sellaisista tekijöistä, jotka voivat vaarantaa kansakunnan ja kaikkien kansalaisten arkea. Siksi presidentille sopii unilukkarin rooli. Presidentti Sauli Niinistö on toiminut tässä hyvänä esimerkkinä.
Onko nyt näköpiirissä sellaisia tekijöitä, jotka voivat vaarantaa Suomen menestyksen? Valitettavasti on – sekä ulkoisia että sisäisiä riskejä.
Maailmalta tuleville uhkille emme paljoa voi, mutta niihin pitää ennakoivasti varautua. Koronapandemia ja Venäjän laiton, brutaali hyökkäyssota sekä kyberhyökkäykset ovat esimerkkejä siitä, että meillä on kykyä vastata nopeastikin näihin maailmalta tuleviin uhkatekijöihin. Venäjän aggressiivinen hyökkäyssota Ukrainassa sai suomalaiset ajattelemaan vakavasti sotilaallista liittoutumista ja asettumaan tukevasti Nato-jäsenyyden hakemisen kannalle.
Parantamisen varaa silti on. Päätöksentekojärjestelmämme kaipaa täsmennyksiä etenkin kokonaisturvallisuuden osalta.
Presidentin ja valtioneuvoston kesken on tärkeä sopia valtiojohtamisen pelisäännöistä kriisitilanteessa, jotta epäselvyyksiä ei synny ja jokainen voi toimia työnjaon mukaisesti ja osaamme keskittää voimat oikein. Kuka johtaa, jos joudumme massiivisen kyberhyökkäyksen kohteeksi? Tai jos Venäjän rajan yli alkaa tulla järjestettyä pakolaisvirtaa? Tai jos rahtialus kaapataan Itämerellä?
Kriisitilanteissa on tiedettävä heti, kuka johtaa toimintaa kriisin laukaisemiseksi ja mistä saadaan paras apu käyttöön.
Sisäisistä uhkatekijöistä suurimpana pidän kansakunnan eheyden ja keskinäisen luottamuksen murenemista. Näen tässä huolestuttavia vaaran merkkejä.
Poliittisen keskustelun ilmapiiri on koventunut viime vuosien aikana. Se alkoi sosiaalisen median kärjekkäästä keskustelusta, mistä se on levinnyt aina eduskunnan suureen saliin saakka.
Peruuttamatonta vahinkoa ei kenties vielä ole tapahtunut, mutta kehityksen suunnasta on syytä olla huolissaan. Jos poliitikot ja puolueet alkavat nähdä toisensa oikeasti vihollisina, eikä vain tasavertaisina kilpailijoina ja yhteistyökumppaneina, demokraattinen päätöksenteko vaikeutuu tavalla, joka vaarantaa kansakunnan menestyksen.
Vähintään yhtä suurena riskinä pidän yhteistyökyvyn kadottamista talous- ja työllisyysasioissa ja talouspolitiikan päätöksenteossa. Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen suhteiden kiristyminen on tästä tuorein esimerkki. Mutta tässäkin saattaa olla kyse syvemmistä muutosvirroista.
Me emme pärjää ilman riittävää keskinäistä luottamusta ja yhteistä arvopohjaa.
Ekonomisti Sixten Korkman on viritellyt keskustelua etiikan merkityksestä taloudelle. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että vahva arvopohja on välttämätön ehto talouden menestykselle.
Talouden toimijoiden on syytä kirkastaa omaa arvopohjaansa. On hyvä huomata, että kestävien arvojen määrittelyn ei tarvitse olla mitään konsulttien rakettitiedettä. Ne voidaan tiivistää hyvinkin kansanomaisella tavalla.
Ajattelen esimerkiksi työväenliikkeen eetosta. Siihen kuuluu työn arvostus ja ylpeys oman työn jäljestä. Jos verokirja on työnantajan kassakaapissa, työ kuuluu tehdä niin ettei työnantajalla ole siitä valittamista.
Lakkoonkin voidaan mennä – mielellään korkealla kynnyksellä – jos siihen on painavat ja lailliset perusteet, mutta se tehdään niin, että työnantajan koneille ja omaisuudelle ei tehdä vahinkoa.
Yrittäjän eetokseen kuuluu halu parantaa maailmaa. Arkisemmin kyse on siitä, että monen uuden yrityksen takana on havainto, että voisimme tehdä tämän tai tuon asian paremmin kuin tähän asti on tehty.
Etenkin perheyritysten eetokseen kuuluu myös jatkuvuuden merkitys, halu jättää yritys seuraavalle sukupolvelle paremmassa kunnossa kuin sen on itse saanut vastuulleen.
Kun duunarin ja yrittäjän eetokset kohtaavat, syntyy parhaimmillaan upeita, vuosikymmenien mittaisia menestystarinoita. Nimiä luettelematta meillä on onneksi lukuisia tällaisia yrityksiä.
Yrityksen menestys perustee työntekijöiden ja työnantajan riittävään yhteisymmärrykseen yhteisestä edusta. Vain menestyvä yritys voi maksaa työntekijöilleen kunnollisia palkkoja. Duunari on palkkansa ansainnut. Mutta yhtä lailla on oikein, että yrittäjä palkitaan ja voi olla ylpeä menestyksestään.
Nyt joudun kysymään, onko tämä ymmärrys yhteisistä eduista murenemassa?
Kysymys on erityisen tärkeä siksi, että Suomen väestö ikääntyy. Voidaksemme turvata hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja tulonsiirrot meidän on kyettävä uudistamaan talouden rakenteita ja työelämän pelisääntöjä.
Meidän on toimittava niin, että myös tämän päivän nuoret ja tulevat sukupolvet luottavat Suomen kasvuun ja menestykseen, kouluttautuvat ammatteihin ja perustavat perheen. Samoin meidän on huolehdittava niistä, jotka ovat oman urakkansa tehneet rakentaessaan sotien jälkeisestä maastamme sellaisen kuin se tänään on.
Maamme nuorisosta voimme olla ylpeitä, mutta silti on syytä kantaa huolta liian monen nuoren suomalaisen syrjäytymisestä.
Syrjäytymisuhka tulee esille jo varhain, jopa päiväkodeissa. Ongelmiin tulisi puuttua nykyistä aiemmin ja ehkäistä ennalta niiden paheneminen. Mielenterveyteen liittyvien syiden takia syrjäytyvien nuorten tilanne on inhimillisesti katsoen kovin raskas niin nuorelle itselleen kuin hänen läheisilleen, ja se käy myös yhteiskunnalle kalliiksi.
Kuulun siihen sukupolveen, jolle tarjottiin mahdollisuus kouluttautua niin pitkälle kuin oma halu ja kyvyt kantoivat. Yhtäläiset kouluttautumismahdollisuudet ovat taanneet sen, että yhteiskuntamme parhaat kyvyt on saatu käyttöön maamme menestyksen rakentamisessa. Tämä on keskeinen osa reilua yhteiskuntaamme.
Meidän on huolehdittava jatkossakin siitä, että kaikilla nuorilla kotitaustasta tai asuinpaikasta riippumatta on tasavertaiset mahdollisuudet opiskeluun. Tämä ei ole enää itsestäänselvyys. Tässä suhteessa olemme luisumassa vaaralliselle tielle.
Eläkeläisiä puolestaan on nyt reilusti yli 1,5 miljoonaa ja he ovat hyvin erilaisissa asemissa. Meidän kannattaa pitää eläkeläisiä voimavarana vapaaehtoistyössä ja lähimmäisten auttamisessa, mm. omaishoitajina, samoin järjestöaktiiveina ja myös palkkatyön tekijöinä.
Työvoimapulasta kärsivä Suomi tarvitsee eläkeläisiä töihin heidän omilla ehdoillaan, myös verokannustimien avulla. Samalla meidän on kansakuntana kannettava huolta niistä vanhuksista ja muista, jotka eivät enää pärjää yksin. Yhteiskuntamme tulee olla reilu kaikissa ihmisiän vaiheissa.
Kaikki yhteiskunnallinen uudistustyö edellyttää vahvaa luottamusta. Jos keskinäinen epäluottamus pääsee vallalle, uudistaminen käy vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Pahimmassa tapauksessa keskitymme vain kakun jakamiseen, vaikka meidän olisi keskitettävä kaikki voimat kansantalouden kakun kasvattamiseen ja vielä kestävällä tavalla.
Yksi suurimpia haasteitamme on kasvava työvoimapula. Me tarvitsemme kansallisen ohjelman työvoimapulan ratkaisemiseksi. Tämä on erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen turvaamisen kannalta ratkaisevan tärkeää.
Itä-Suomen foorumissa viime viikolla Joensuussa opin uuden käsitteen: ”ensimmäisen polven savolainen”. Mainio ilmaisu sille, että työn perässä Suomeen tulevien ihmisten heikkoa kotoutumista pitäisi parantaa.
Suomi tarvitsee osaavaa työvoimaa ja työ- ja koulutusperäistä maahanmuuttoa. Työn perässä tänne tulevien on voitava kokea Suomi maaksi, jossa on hyvää elää ja tehdä työtä.
Työmarkkinoilla palkansaajien ja työnantajien välisellä yhteistyöllä on kritiikistä huolimatta myös saatu tuloksia, kuten eläkeuudistukset osoittavat. Niin myös viime vuosien maltillisilla palkkaratkaisuilla, jotka ovat olennaisesti tukeneet suomalaisen työn ja yritysten kilpailukykyä ja työllisyyttä.
Toki uudistua pitää eikä tupoja kannata haikailla, mutta ei sopimusyhteiskuntaa kannata romukoppaan heittää. Se on yhä merkittävä pienen kansakunnan vahvuus.
Presidentti ei voi olla osapuoli päivänpolitiikan kiistoissa tai työmarkkinariidoissa. Sen sijaan hän voi rakentaa yhteiskunnan eheyttä ja keskinäistä sopua ja huolehtia tällä tavoin kansakunnan menestyksestä.
Siihen työhön olen valmis, jos tulen valittua Suomen tasavallan presidentiksi.
